Tekstit

Ihana, kamala klinikka!

Päätimme T:n kanssa aika nopeasti, että haluamme lähteä yrittämään lapsen saamista lahjamunasoluhoidoilla. Koska en ollut aiemmin tutkinut lahjamunasoluhoitoihin liittyviä faktoja, järkytys oli ihan hirveä, kun keskimääräinen jonotusaika tuntui olevan muutama vuosi. Ai että vielä muutama vuosi odotusta, että pääsisi edes yrittämään? Onneksi google lauloi vielä hyvän aikaa sinä iltana ja lopulta löysin Tamperelaisen hedelmöityshoitoklinikan, joka pakastaa lahjoitettuja munasoluja. Klinikalla on siis mahdollisuus päästä hoitoihin nopeallakin aikataululla, mikäli pakkasesta löytyy sopivia munasoluja hoitoihin lähteville. Ensikäynnille pääsimme tammikuun puolella ja muutaman viikon asiaa mietittyämme päätimme lähteä yrittämään. Meille kävi ihan uskomaton säkä, sillä pakkasessa oli meille sopivan luovuttajan munasoluja ja helmikuussa pääsimme ensimmäiseen IVF:ään. Vielä kuitenkin palatakseni siihen klinikkaan. Klinikalle astuessamme fiilikset olivat aika ristiriitaiset. Paikka oli kaunii

Tästä se lähtee!

Se oli joulun 2016 välipäivinä, kun meille kerrottiin, etten minä voi saada omia biologisia lapsia. Minä joka olen valinnut tekeväni työni lasten parissa, koska en haluaisi tehdä mitään muuta, minä joka kerroin jo nuoresta tytöstä lähtien haluavani äidiksi ja joka ihailee jokaista pientä vastaantulevaa taaperoa ja lapsen silmissä näkyvää elämän riemua. Sitä hetkeä on vaikea pukea sanoiksi. Tuomion kuullessani minusta tuntui, kuin joku minulle äärettömän rakas ja tärkeä olisi kuollut, vaikka ei ollut edes syntynytkään.  Tämä blogimatka alkaa lapsettomuudesta, johon sekoittuu elämän kaikki puolet: elämä maalla, työt lasten parissa kaupungissa, kihlattu, kaksi omanlaatuista chihuahuaa, ykköstyypin diabetes ja lapsettomuushoidot. Harras toive on, että matkan varrella tie vielä haarautuu ja jatkuu kohti omaa perhettä. Peruutan kuitenkin hieman, siihen mistä kaikki alkoi. Olemme tavanneet kihlattuni (T), kanssa helmikuussa 2015. Koska ollaan molemmat teini-ikä ylitetty jo hyvän aikaa si